Huh huh!
Tämän päivän neuvolareissu oli sellainen sirkus, että kauhulla odotan tulevaa lääkärikäyntiä!
Leo teki kaikkea muuta mahdollista paitsi juuri niitä asioita, joita olisi pitänyt tehdä. Hän löi kaiken aivan leikiksi. Teki kaiken tahalteen väärin pilke silmäkulassa ja pieni omahyväinen hymy suupielessään. Tiesin hänen hyvin osavan, mutta Leopa se vain vastasi kaikkeen ettei tiedä tai osaa. Hän kiipeili, hyppi ja juoksenteli ympäriinsä, itki, huusi ja kiukutteli, hoki milloin lähdetään, joko mennään.
Käynnin jälkeen olin niin poikki, loppu, väsynyt, uupunut, että kirjaimellisesti yhtään liioittelematta ITKIN! Istuin auton ratin taakse ja lähdin ajamaan kotia kohti kyynelieni samalla vuolaasti virtaessa poskiani pitkin aina leukaan saakka.
Nämä ovat juuri niitä hetkiä, kun tuntuu etten jaksa. Mietin mitä vielä olisi tehtävissä. Miten pärjään poikani kanssa? Mitä teen väärin?
Kaipaisin tuke ja apua. Toivoisin jonkun kulkevan rinnallani. Auttavan, lohduttavan ja tukevan. Joku, joka saisi kaiken näyttämään valoisammalta, paremmalta. Joku, joka tekisi arjesta helpompaa. Joku, jonka kanssa jakaa vaikeudet.
Näinä hetkinä tunnen olevani niin yksin.
Lopullisesti.
Parempaa huomista odotellessa
Veera
Hei! Onpa mielenkiintoinen blogi. Olen samanikäisen pojan äiti ja tunnistan hyvin tuon, kuinka Leo oli käyttäytynyt neuvolassa. Olen myös puheterapeutti. Jos Leo tosiaan juttelee noin, kuin olit tuonne alas kuvannut ja ymmärtäminen on hyvää, älä huoli. Kyllä se päivä vielä tulee kun hän juttelee aivan oikeinkin :) Tärkeintä on nyt, että hän saa itsensä ilmaistua ja tunteensa välitettyä. Voihan olla, että vilkkauskin siitä vähenee, kun kommunikointi alkaa toimia. Voimia arkeen!!
VastaaPoistaHeippa!
VastaaPoistaKuinkas sattukaan, että löysin blogisi! Täällä toinen kohtalontoveri 4,5-vuotiaan pojan kanssa. Lukaisin kirjotukses läpi ja meillä on mennyt asiast ihan saman kaavan mukaan. 2-vuotis neuvolassa vaatimalla vaadin, että asiaan puututaan ja meni reilu puoli vuotta, niin saatiin lausunto ja suositus laittaa lapsi päiväkotiin jossa on mahdollisuus puheterapiaryhmään sekä lähete puheterapeutille. Puheterapiassa ollaan jo pian vuosi käyty joka ikinen keskiviikko ja kehitystä on tullut paljon! Eniten kuitenkin uskon tähän kaikkeen kehitykseen vaikkuttaneen se, että laitoimme pojan syksyllä päiväkotiin ikäistensä seuraan. Ensimmäiset viikot oli hankalia niin pojalle, äidille kuin hoitajillekin. Mutta niistä on selvitty ja poika nauttii uusista kavereista ja mahtavinta tässä on se, että se puhe on huimasti parantunut! Tavut kyllä menee sekaisin, ensimmäiset tavut saattaa jäädä kokonaan vieäkin pois, vieraammat ihmiset ei saa puheesta selvää ja äiskä toimii tulkkina. Mutta kertovaa puhetta tulee jo paljon, ennen oli lähinnä yksittäisiä sanoja vaan. Ihanaa löytää kohtalontovereita, jään seurailemaan blogiasi! :)
Täältä löytyy meidän arkea: http://villasukkarakkautta.blogspot.fi/
Jos neuvolan täti on tehnyt työtään muutaman vuodenkin ajan niin hän taatusti tietää että osa lapsista tekee tahallaan väärin noita tehtäviä. Ammattitaitoinen täti kyllä osaa katsoa tekosten välistä lapsen oikeaa osaamista.
VastaaPoistaVaikka lapsesi olikin "yhteistyökyvyttömällä" tuulella älä suotta harmittele tapahtunutta. Et ole todellakaan ensimmäinen etkä edes viimeinen äiti jonka lapsi saa äitinsä kokemaan harmitusta itkuun saakka, tätä tämä äitys joskus on.
Jaksamista !
Kiitos paljon piristävistä kommenteista! :) Ihanaa kuulla noin positiivisia kommentteja, kun nyt lähiaikoina joutunut kuulemaan lähinnä negatiivisen sävyisiä kommentteja Leon puheeseen ja käytökseen liittyen. Vilkkauteenkin yritetään löytää kaikennäköisiä syitä, vaikka tosiaankin, kuten ensimmäinen anonyymi kommentoija oli kirjoittanut, voi tosiaan olla, että vilkkaus vähenee kun kommunikointi paranee.
VastaaPoistaNeuvolan täti onneksi todella oli ymmärtäväinen ja kokenut, joten varmasti myös ennenkin tälläisiä tilanteita nähnyt. Tuollaiset tilanteet vain saavat itsensä henkisesti aivan loppuun palaamaan. Mutta kuten arvelinnkin, tänään kaikki näyttää jo valoisammalta.
Joz; tosiaan, on ihanaa löytää kohtalotovereita. Aivan liian usein sorrun ajattelemaan, että "kaikilla muilla on paljon helpompaa" ja että "kaikkien muidenkin lapset puhuu, miksei minun". Vaikka tiedän, että muillakin lapsilla on puhe viivästynyt tai muita ongelmia, niin silti takaraivostani hiipii nuo ajatukset, että kaikilla muilla olisi niin helppoa ja lapset kuin jotain "mallikappaleita" käyrien mukaan kasvavia ja ikäiselleen "normaaliin" tahtiin kehittyviä. Kun oikeasti kuulee toisen kertovan samankaltataisista kokemuksista, tajuaa, ettei todella olekkaan ainoa, joka näiden asioiden kanssa kamppailee ja murehtii.
Joz kiitos blogi vinkistä, käyn ehdottomasti tutustumassa! :)
tsemppiä <3 löysin blogiin nyt ja jään kyllä seurailemaan!
VastaaPoistaKiitoksia <3 On ihanaa huomata että muut tukevat ja ymmärtävät eivätkä tuomitse :)
Poista